Suomi lähti jälkijunassa kaupungistumisen kyytiin

Siitä on seurannut maailman pienimmät asunnot ja aina ei niin viihtyisä kaupunkikuva, mutta myös paljon mahdollisuuksia.

Jos vertaa Suomea mihin tahansa läntiseen naapurimaahan, on tunnustettava, että Suomi kulkee jälkijunassa kaupungistumisen suhteen. Kun kuuntelee filosofian tohtoria ja kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaraa Helsingin yliopiston maantieteen laitokselta, ei voi tulla kuin siihen johtopäätökseen, että myöhäisestä startista on seurannut sekä hyvää että huonoa.

Aloitetaan ensin niistä huonoista puolista. Vaattovaaran mukaan Helsingistä puuttuu elegantti rakennettu ympäristö, joka kurottaisi kantakaupungista laajalle joka suuntaan. Suomen varhaisimmat, 1880-luvun kerrostalot rakennettiin paikalla tiilestä muuraten. Näitä varhaisimpia kerrostaloja rakennettiin 1920-luvulle saakka. ”Valitettavasti Helsingissä näitä vanhoja korttelimaisia kerrostaloalueita on vain kantakaupungissa, kun taas Berliinissä tai vaikkapa Tukholmassa vanhoja bulevardeja pitkin pääsee kilometrikaupalla eteenpäin, ja aina vain silmiin osuu vanha elegantti miljöö”, Vaattovaara huokaisee.

Pääkaupunkiseudulla on väljää

Kauneudelle tarvitaan aina myös vastakohta. Koska Helsinki on rakennettu melko myöhään, siitä puuttuu myös tietty rosoisuus. Helsingissä ei ole omaleimaisia alueita, joissa vanhoja tehdashalleja tai rouheita rakennuksia voisi kunnostaa asuinkäyttöön siten, että alue vähitellen keskiluokkaistuisi. Hyvä esimerkki tällaisesta alueesta on esimerkiksi New Yorkin SOHO, jossa aiemmin taiteilijakaupunginosana tunnettu seutu on nyttemmin keskiluokkaistunut ja tullut kiinteämmäksi osaksi kaupungin keskustaa.

Toisaalta myöhäisen kaupungistuminen hyvä puoli on se, että Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla on melkein määrättömästi tilaa. ”Vain Helsingin ydinkeskusta on rakennettu tiiviisti. Mikäli katsotaan pääkaupunkiseutua, niin täällä on oikeasti väljää. 95 prosenttia maa-alasta ei ole lainkaan rakennusten alla”, Vaattovaara sanoo.

Tämä on tietysti hyvä uutinen, jos ajatellaan tulevaisuutta. Yhä useampi muuttaa kaupunkiin ja tarvitsee itselleen kodin. Periaatteessa uusia taloja olisi siis helppoa rakentaa, koska tilaa riittää. Mutta käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä maanomistajien, kaavoittajien, lainsäätäjien, rakentajien ja rahoittajien ei ole aina helppo päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä alueille tehdään – ainakaan kovin nopeassa aikataulussa.

Kunnianhimoa peliin

”Jos mietitään sitä faktaa, että pääkaupunkiseudulla on itse asiassa aika väljää, niin Helsingistä olisi mahdollisuus tehdä maailman makein kaupunki. Tänne saisi tehtyä vaikka miten viihtyisiä kaupunkialueita”, Vaattovaara haastaa. ”Nyt ongelmana on kärjistetysti se, että pienille maa-aloille tehdään tylsiä rakennuksia ja aivan liian pieniä asuntoja. Suomen kilpailuetu ei voi olla se, että täällä on maailman pienimmät asunnot. Etenkin, kun muualla maailmassa kuljetaan juuri tätä kehitystä vastaan. Esimerkiksi Kööpenhaminassa saa rakentaa pienimmillään 65 neliön koteja”, Vaattovaara kertoo.

Vaattovaaran haastaakin kaupungit, kiinteistökehittäjät, kaavoittajat, rakentajat ja rahoittajat miettimään hurmoshenkisesti sitä, millaista olisi maailman paras asuminen.

”Täällä olisi mahdollisuus kokeilla hyvin erilaisia asioita. Nyt suurin osa rakennetusta ympäristöstä on korkealuokkaista, mutta monotonista ja epäviihtyisää. Pääkaupunkiseudulla tontit rakennetaan tiiviisti, mutta rakennusvälit ovat valtavia. Suomessa olisi kaikki mahdollisuudet parempaan.”

Vaattovaaran mukaan yksi hyvä oppimaa voisi olla Hollanti, jossa kiinteistökehittäjä valitsee kehitettäväkseen ison maa-alueen, tekee sille suunnitelman ja kokoaa sitten maanomistajat, kaavoittajat ja rahoittajat saman pöydän ääreen. Hollannissa päästään nopeasti itse rakentamiseen, ja alueiden kehittämistä pystytään miettimään kokonaisvaltaisesti ja samalla tehokkaasti.

Pienestä piperryksestä isompiin kokonaisuuksiin

Vaattovaaran mukaan Suomessa keskitytään paljon rakennusten ja kodin tekniikkaan ja erilaisiin säädöksiin, kuten autopaikkanormeihin ja lumenkääntöpaikkoihin. Mutta se, mihin ei ole osattu kiinnittää huomiota, on viihtyisä miljöö.

”Se, joka onnistuu miettimään asuntojen ympäristöä, ilmapiiriä ja kaikkia niitä tuntemuksia, mitä ympäristö saa aikaan, on tämä pelin voittaja. Olisiko meillä mahdollisuus luoda esimerkiksi umpikorttelimaista asumista, ihania taloja tai vaikka vanhaa Porvoota hieman isomassa mittakaavassa? Nimenomaan Suomessa meillä olisi mahdollisuus erilaisiin kokeiluihin”, Vaattovaara painottaa.